maanantai 12. joulukuuta 2016

Ajanlaskun alusta ristiretkiaikaan

Tämä bloggaus on suoraa jatkoa edellisestä kirjoituksesta. Sukututkimus on taas hieman edennyt, jossain vaiheessa voisin kertoa hieman uusista löydöksistä koskien blogin varsinaista pääaihetta. Jatketaan tässä nyt kuitenkin kertomusta vanhemmasta historiasta, siltä osin kuin siitä nykypäivänä tiedetään. Tämä bloggaus on odotellut jonkun aikaa julkaisemista kaikkien muiden kiireiden mennessä edelle joista tärkeimpänä oli kesällä tapahtunut pojan syntyminen. Mutta kyllä tämä tästä, aiheita on nimittäin vaikka kuinka paljon ja onpa Anttikin hieman lähempänä taas. Mutta itse asiaan:

Roomalaisajalta löytöjä ei kaakkois-Suomessa juurikaan ole, lähin osuma löytyy Loviisan Tesjoelta, Viirankoskelta. Vaikka löytöjen määrä on hyvin pieni täällä päin Suomea, uusien löytöjen valossa näyttää siltä, että tyhjiöteoria on kuitenkin kaatumassa. Täällä ei ehkä sittenkään ole ollut täysin autioitunutta aikakautta. Viirankoskelta on löytynyt raudanvalmistuspaikka, joka on ajoitettu jopa 400-luvulle ko. aikakauden loppuun, vanhimmat radiohiiliajoitukset ajalle 204-47 eaa! Runsaat löydöt jatkuvat keskiajan lopulle, mahdollisesti osassa keskiaikaisia esineitä valussa on käytetty aiempien aikojen metalliesineitä. Pernajan Malmsbystä on löytynyt myös roomalaisaikainen kirveskätkö. Euroopassa eletään muutosten aikaa, nimittäin kristinusko saapui Englantiin 200-300 lukujen tienoilla.

Kansainvaellusaikana syntyy Rooman valtakunnan itäinen osa, Bysantti kun taas Ostrogootit tuhosivat Rooman kaupungin 476. Aseistus oli pääasiassa germaanista ja aseet asetettiin tähän aikaan vainajien mukaan hautoihin. Samaan aikaan suomessa eläimiä, koruja, pronssiesineitä ja ihmisiä haudattiin Isonkyrön Leväluhtaan, joka oli todennäköisesti näihin aikoihin vielä järvi lummelöytöjen perusteella. Kansainvaellusajan jälkeen seurasi Merovingiaika eli keskirautakausi. Rikkaita löytöpaikkoja on mm. keskellä Suomenlahtea Tytärsaaressa sekä Karjalan kannaksella karjalaisten kantapaikoilla Viipuri-Käkisalmi-Äyräpää-Sortavala alueella. Karjalaiset ovat siis asuttaneet jo huomattavan suuren alueen näihin aikoihin. Ruotsalaiset perustivat Birkan n. vuonna 700 ja mahdollisesti ruotsalaiset varjagit hieman myöhemmin v. 753 perustettiin Laatokanlinna eli Aldeigjuborg Laatokasta etelään lähtevän Olhavajoen rannalle vartioimaan joen liikennettä, vanhan slaavien Ljubšan linnoituksen viereen. Arkeogolisten tutkimusten mukaan kaupungissa asui sekä itämerensuomalaisia (karjalaisia?) että skandinaaveja. Varjagit eli itäänpäin matkanneet viikingit siis perustivat kaupunkeja ja linnoitteita, mutta miksi yhteenottoja karjalaisten kanssa ei kuitenkaan ollut historiallisten lähteiden mukaan? Oliko verisukulaisuus syynä viikinkien ja karjalaisten/muiden suomalaiskansojen väliseen sopuun? Vai oliko asutus niin harvaa, että vastustusta ei juuri ollut ja olikin viikingeille hyödyllisempää käydä kauppaa niiden harvojen matkan varrelle sattuneiden suomalaisten kanssa. Viikingit astuivat myös Britanniaan, Portlandin saarelle vuonna 787.

Skandinaaviset varjagit valloittivat em. linnoitteiden jälkeen useita joen varsien alueita, muodostaen slaavien kanssa mm nv. 862 Novgorodin sekä Kiovan eli Könugarorin, joka oli viimeinen linnoituskaupunki Dneprin varrella ennen Bysantin pääkaupunkia, Konstantinnopolia. Konstantinnopoliin varjagit iskivät 860 ja vaikka he eivät saaneet kaupunkia valloitetuksi, he muodostivat arvostetun varjagikaartin siellä. Karjalassa Käkisalmen linnasaari, Sakkola ja Räisälä olivat tärkeitä keskuksia ja aikakauteen nähden suhteellisen runsaslöytöisiä alueita. Kurkijoen Lopotin saaresta on löytynyt tähän aikakauteen ajoittuvia kirveitä 48 kappaletta. Todennäköistä onkin että nimenomaan Käkisalmi, Kexholm, Novgorodin kronikoiden Korela, oli juuri Karjalan kansan pääkaupunki. Se sijaitsi varjageille tärkeän Nevan suistossa lähellä Laatokkaa ja toimi siis tukikohtana kaikille idänmatkaajille. Viikinkiajalla muodostui myös lisää skandinaavisten heimojen yhteisöjä, mm Latvia Grobinassa oli viikinkisiirtokunta. Säkkijärveä lähellä olevan Virolahden Orslahden, Pitkäpaaden ja Viipurin Essaaren (nykyisin Venäjän puolella)  kummut on ajoitettu noin vuodelle 900. Räisälän Tiurinlinnasta on runsaasti löytöjä viikinkiajalta ja jopa Viipurista sepän pihalta on löytöjä jo tältä aikakaudelta. Valkjärveltä taas löytyi kaurapeltoa kynnettäessä eurooppalainen Ulfbehrt-miekka, kirves ja kaksi keihäänkärkeä kivirakennelman, ehkä haudan, päältä. Ruotsin Sigtunan kaupungin synty ajoittuu noin vuoteen 970, juuri ennen ristiretkiaikaa.


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kivikaudesta ajanlaskun alkuun


Yksi Kotkan Höyterin hautaröykkiöistä


Pitkä aika ehti taas kulumaan viime julkaisusta. Elämä on näin nuorella sukututkimusharrastajalla niin hetkistä, ettei oikein ehdi kaikkiin askareisiin perehtymään. Tämäkin projekti on ollut mielessä ja itseasiassa Kouvolan kirjastossa 16.1. Suomen Säkkijärvi-seuralle pitämääni esitelmää voisin hieman poimia laajemmin tänne blogiin.

Kivikaudesta


Karjalan kannaksen vanhin ajoitettu löytö on Antrean verkko, jonka paikan löysi Antti Virolainen kaivaessaan ojaa suoniitylle 1913. Paikalta löytyneet esineet Antti näytti Theodor Schvindtille ja paikalle tuli Sakari Pälsi telemään tarkempia kaivauksia. Sittemmin verkon iäksi on saatu radiohiiliajoituksella 8450 eaa. eli verkkoa on käytetty jääkauden jälkeen mesoliittisella kaudella. Säkkijärveltä sekä Ylämaalta on löytynyt hyvin paljon merkkejä kivikautisesta asutuksesta. Mesoliittisen kauden ja myöhemmän kampakeraamisen kauden asuinpaikka-, irto-, ja hautalöytöjä on saatu Urpalanjoen, Vilajoen, Santajoen ja Tervajoen (Polevaja) laaksojen varsilta, paikkoina mm. Salajärven Peltola, Laisniemen Sillanmäki, Rummun Harju ja Pahaoja. Sama kaava on myös Virolahdella, suuri osa löydöistä sijaitsee Vaalimaan- Pyölin- ja Ravijoen laaksoissa ja mesoliittisia asuinpaikkoja on löytynyt Repokivenkankaan alueelta. Venäläiset tutkijat ovat myös löytäneet uusia ja merkittäviä mesoliittisia paikkoja Nisajoelta (Culkovka). (Kerkko Nordqvist ja Oula Seitsonen : Muinaistutkija 2/2007: Äyräpään jaPälsin jäljillä - Arkeologisia tutkimuksia Säkkijärvellä ja Vahvialassa)

Kampakeramiikan kausi


Kampakeraaminen kausi 4200-2000 eaa. on hyvin löytörikasta Suomessa, myös entisen Säkkijärven alueella.  Löytöpaikkoina entiseltä Säkkijärveltä on mm. Alaoutilan Nekanharju, Hämäläisen Hevonuitti (myöhemmin saman alueen venäläisten Holmogorskoe), Kirkonkylän Meijerimäki ja Suupäälän Vattainharju. Esimerkkinä Hevonuitin asuinpaikalta on löytynyt kodan jäänteet ja kolme liettä. Venäjän ja Suomen väliselle rajalle jäivät Villasiinpolven ja Salajärven Peltola. Kampakeraamiselle aikakaudelle tai sen loppuun ajoittunevat myös Luumäen- ja Lappeen alueen kalliomaalaukset.

Nuorakeramiikan kausi


Myöhempi nuorakeraaminen aika 2500-1300 eaa. jatkui vielä täällä alueella kun Tanskassa alkoi jo pronssikausi. Tältä aikakaudelta on löytynyt mm. Lahnajärveltä reikäkirves, Virolahden Mattilasta piiukko, Laisniemen Sillanmäeltä oikokirveitä ja vasarakirveen jäljitelmä - kirves joka on tehty paikallisesta kivimateriaalista, mutta on malliltaan eurooppalainen. Alaoutilan Nekanharjulta löytyi suippohamarainen kirves. Ja ehkä tärkein kaikista löydöistä, Ravin hirvenpää, joka on tehty Äänisen alueen viherliuskeesta, ajoittuu aivan Säkkijärven kivikauden loppuun Kiukaisten kulttuurin ajanjaksolle, kuten myös samalta alueelta 1. maailmansodan aikaisista juoksuhaudoista löytyneet nuorakeraamiset astiat (Ravi 1 ja Ravi 2 13-17 m mpy). Kuten mainitsin niin on huomattavaa, että kaikissa Säkkijärven alueen löydöissä aina Suo-Anttilan löytöihin asti on se, että ne sijaitsevat jokien varrella tai suurempien järvien rannoilla. Koska esimerkiksi Urpalanjoen yläjuoksulta Suo-Anttilasta sekä alajuoksulta Säkkijärven alueelta on tehty huomattavia löytöjä, voidaan olettaa että löytörikasta aluetta on koko joen matkalla. Kivikautiset kohteet vain odottavat vielä löytäjiään.

Hirvenpääidoli löytyi 1800-luvun lopulla Santajoen Pukin kylästä kun Juhana Matinpoika Ravi havaitsi esineen peltotöitä tehdessään. Juhana toimitti esineen Säkkijärven kauppiaalle Juhani Mutrulle myytäväksi, mutta hän antoi sen lapsilleen leikkikaluksi. Arkeologi A.M. Tallgren sai kuitenkin kuulla hirvenpäästä muinaiskalujen keräilijä K.A. Lindströmiltä ja lunasti sen kauppiaalta Muinaismuistoyhdistykselle. Esineen iäksi arvioidaan 1750−1500 eaa. http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/opetus/opetuspaketit/esihistoria/tietoa/kivikausi/14

Ristiinan Kitulansuosta on löytynyt ohranjyvä joka ajoittuu tämän kauden loppuun 1370 eaa. Tammion hiidenkiuasta on myös ajoitettu ajalle 1500 eaa. joka viittaa siihen, että merenkäyntiin vahvasti liittyvät röykkiöhautaukset alkoivat näihin aikoihin.


Pronssikausi



Pronssikirveet ovat Kannaksen alueella hyvin harvinaisia, ainoastaan kaksi löytöä Kaukolasta sekä Vuokselasta. Lisäksi Räisälästä on löytynyt Ananjinon kulttuurin mukainen pronssikirveen muotti n. 800-500 eaa. Hautalöydöt ovat sen sijaan hyvin tyypillisiä tälle aikakaudelle, niitä on löytynyt pitkin rannikkoa ja saaristoa Tervajoelta (Bolšoje Pole), Viipurin edustan Essaarelta (Ostrov Peredovik), Iivanalasta, Säkkijärven Ristniemestä (Krestovyj), Virolahden Orslahdelta, Pitkäpaadesta ja Paatiosta, Haminan Hevossaaresta sekä Kotkan Höyteristä. Höyterin röykkiöstä löytynyt pronssinappi on peräisin Tanskan Själlannista ajalta 900 eaa., jolloin Tanska oli merkittävä kulttuurin keskus. Ympäri Kaakkois-Suomea tehdyistä sedimenttianalyyseistä on löytynyt merkkejä kaskiviljelystä, esim. Haminan Kuorsalon Suursuo ja Taipalsaari. Jatulintarhat eli Jerusalemit voidaan myös arvioida mahdollisesti pronssikaudelle vaikka niitä tiedetään tehdyn myöhemminkin. Ristsataman Korkeasaaressa on mahdollisesti Säkkijärveläinen Jatulintarha. Läntisessä Suomessa keskuksena näyttää olleen Satakunta ja Kokemäenjoen suistoalue joista selkeänä todisteena alueen lukuisat röykkiöhaudat, esim. Rauman Sammallahdenmäki

Esiroomalaiselta ajalta löytöjä tunnetaan erittäin vähän Suomesta, lähinnä rannikon alueen hautalöytöjä ja esimerkiksi Pernajan Malmsbystä löytynyt kauppiaan varasto, jossa oli raudasta tehtyjä tappikirveitä, sirppejä, keihäänkärkiä ja onsikirves. Mainittava löytö on myös Karjaan Lepinjärvellä, jonka kaivauksista on löytynyt juuri esiroomalaiselle aikakaudelle sijoittuvaa Morbyn keramiikkaa sekä viljelystä todistavia auranjälkiä. Suomen vanhimpana rautalöytönä pidetään Lapista Savukosken Sillankorvasta löytyneitä tikareita, jotka ajoittuvat n. 500 eaa. Etelä-Karjalasta Ruokalahdelta ja Taipalsaarelta tunnetaan lapinraunioita jotka voidaan ajoittaa tälle aikakaudelle.

Kaikkiaan voidaan olettaa että lukuunottamatta Nordic Stream-kaasuputken aiheuttamia tuhoja muinaisjäännökset Venäjän puolella ovat edelleen melko koskemattomia. Myös Suomen puolella on selkeästi vielä lisää löydettävää etenkin entisen Ylämaan alueella ja Pekka Siiropää ja Selänala-työryhmä onkin tehnyt huomattavan määrän löytöjä pääosin Luumäen alueella. 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Poimintoja kirjasta Luumäen Historia

Viime blogipäivityksestä ehtikin kulua luvattoman kauan, kesä olikin kiireisempi mitä alunpitäen suunnittelin. Aika ei mennyt tämän blogin suhteen kuitenkaan hukkaan, kävin useaan otteeseen paikan päälläkin Suo-Anttilassa. Nyt ensimmäisten syyssateiden myötä voin taas keskittyä Antin etsimiseen, aikataulu tosin venyy johonkin tulevaisuuteen.

Keväällä aloitin pientä koostetta ehkä yhdestä mielenkiintoisimmasta lähteestä, Luumäen kunnan tilaamasta kirjasta Luumäen Historia (Kalevi kumpulainen, Timo Miettinen. Gummerus Jyväskylä 1992). Tässä blogissa tiivistän Suo-Anttilaa koskevat osuudet ja mielenkiintoisimpiin kohtiin tulen varmasti palaamaan vielä myöhemmin bloggauksissani.

Luumäen varhaishistoriasta


Luumäen vanhin esine on 1908 kauppias C.H. Lampenilta tullut kirves (km 5073), joka on löydetty Suo-Anttilan kylän Hepokankaan pellosta, Urpalanjoen vesistön lähteiltä. Samalta alueelta on löytynyt taltta Kampakeraamisen kulttuurin alkuajoista, 6000 vuoden takaa. Lisäksi kylästä on löytynyt kannasta katkennut taltta, joka on löydetty Suo-Anttilan Harjunahon pellosta (km 19804). Sen on löytänyt Taavi Suo-Anttila Suo-Anttilan kyläkummun koilisreunan hiekkapellosta Aholan talon maalta 180 m talosta luoteeseen. Karpanniityltä löytynyt taltta on löytynyt Reijokankaansuon eteläpuolelta hiekkapellosta 62 m korkeudelta ja 7 m suon pinnan yläpuolelta. Lahja Suo-Anttilan mukaan miehensä Taavin löytämän taltan lisäksi on myös muita löytöesineitä, kuten Kukkarolammesta mutaa nostettaessa löytynyt jalas, mutta ne ovat sittemmin hukkuneet.
Riitta Hämäläinen toimitti Luumäen Historia -kirjan kirjoittajalle Rantasesta 150 m lounaaseen pellon pinnasta poimittuja kvartsi-iskoksia ja Pekka Siiropää löysi paikalta myös saviastian reunapalan ajoitukseltaan 2800-2000 eaa kampakeraamisen kauden lopulta.  Paikalla on silloin ollut hiekkarantainen salmi, josta on ollut helppoa kalastaa. Hepokangas ja Suo-Anttila ovat olleet saaria.
Elkiänjärven rannalla Vaskivuoren seinämässä on maalattuna rengaspäinen shamaanihahmo, sekä muita ihmishahmoja jotka ovat osin jo tuhoutuneet. Sittemmin löytöjä on löytynyt muinaisjäännösrekisterin mukaan toistakymmentä Suo-Anttilasta ja sen läheisyydestä. Ismo Luukkonen on kuvannut sivuillaan erittäin hyvin Vaskivuoren maalauksia.

Elkiänjärvi, sen luoteispuoleiset suot ja pienet järvet ovat muodostaneet yhtenäisen järven jonka lasku-uoma on ollut luoteeseen, Urpalanjoen laaksoon. s.33 Samaa mieltä on myös Selänala-työryhmän tutkimus ja merkittävä osa esihistoriallisista löydöistä on nimenomaan muinaisen Selänalajärven rannoilta.


Suo-Anttilasta jostakin Elkiänjärven ja Herajärven väliltä on kerrottu löytyvän muinaislinna. s.68
Suo-Anttilan muinaislinnasta kertoo myös Hjalmar Appelgren kirjassaan Suomen Muinaislinnat (1891) Suoanttilan kylässä on Metsälinna-niminen mäki, jolla löytyy 3 sylen korkuinen ihmisten muodostama ympyräinen kivikasa, tehty halaistusta sinertävän vehreästä ja pehmeänlaatuisesta kivestä. Ehdokas tälle muinaislinnalle voisi olla 1. maailmansodan linnotteiden ja Salpalinjan muokkauksen kohteeksi joutunut Lusikkovuori.


1930-luvun alkupuolella Urpalanjoen perkauksessa katosi Suojärvi Sokuran ja Suo-Anttilan korvesta, samoin kuin Pätärinkoski, Ylä-Hirvas alkoi muuttumaan suoksi. Urpalanjokea on perattu useita kertoja pääasiassa viljelymaiden laajentamista ja soiden kuivatusta vartenja itse olen vahvassa käsityksessä, että ensimmäiset perkaukset on tehty heti asutuksen alussa ja viimeisin perkaus on tietääkseni tehty 1990-luvun alkupuolella. Nyt tilannetta on jo korjattu toiseen suuntaan Urpalanjokialue lohijoeksi ry:n alulle paneman projektin toimesta, jossa jokea kunnostettiin virkistyskäyttöön. Projekti saatiin päätökseen 2013 ja kunnossapitoa jatkaa jossain määrin Kaakon jokitalkkari-hanke.


Etunimistä ovat kehittyneet Suo-Anttila, Suoheikki, Suoknuuti ja Suoyrjö -nimet. Asuinpaikan luonne on niissä yhdistetty isännän nimeen. Suo-Anttila on ikivanha kylännimi, kun taas Suoheikki ja Suoyrjö ovat kantataloja ko. kylässä. Suoknuutiksi kutsutaan muuatta yksittäistalosta kehittynyttä kyläkuntaa Suomiehen rekisterikylässä. Kaikki kolme taloa näyttävät olleen aikoinaan saman suvun hallussa, talojen nimet ilmestyivät kirkonkirjoihin 1750-luvulla, jolloin Suo-Anttilassa elivät Heikki Suoanttinen ja Yrjö Suo. Myös Suomiehen Suoknuutissa asui Suo-sukua, mutta isännän nimenä Nuutti ei esiinny. s.70 (merkitty alkup. lähde: Voionmaa 1969, kesäkäräjät 16.6.1694, Suomalainen nimikirja 1984 s.743-744) Tässä on kiteytetty blogini syy. Jos vielä onnistun joskus jäljittämään Suo-Antin ja kumppanit, olen päässyt tavoitteeseeni.

Luumäen pitäjän itsenäistyessä 1642 luoteisosassa ei veroautioita löytynyt juuri lainkaan. Suo-Anttilan, joka kuului Säkkijärveen, kahdesta verosta oli autiona vajaa kolmannes. Lakanneiden tilojen yhdistäminen toisten vahvistukseksi tapahtui 1681.  s.103 (alkup. lähde maakirjat 1600, 1642, 1680, 1681) Em. yhdistymisiä olen selvitellyt ja palaan niihin huomattavasti laajemmin vielä jatkossa.


Tarinoita elämästä Suo-Anttilassa


Vaateaitoissa ja kalustovajoissa säilytettiin kaikenlaista käyttötavaraa, joka ei sopinut asuintiloihin. Jos talossa oli useampia aviopareja, löytyi vaateaittojakin monia, sillä poikien tapana oli rakentaa oma aitta perhettään varten. Vaateaittoja kutsuttiin makuuhuoneiksi, koska niissä nukuttiin kesäaikaan. Niinpä Suo-Anttilan Mätössä emäntä Kerttu Joonaantytär oli vuonna 1781 vielä syyspuoleen nukkumassa aitassa, yksin sillä kertaa, koska isäntä attui olemaan poissa kun heräsi ukkoseen. Kuului kova jyräys, emäntä meni ulos katsomaan ja näki asuinrakennuksen olevan tulessa. Tupa paloi, mutta väki selvisi säikähdyksellä, kun oli nukkunut vielä kesäsijoillaan. s.109-110

Henkikirjoihin merkittiin ainoastaan työkykyiset ihmiset. Vuonna 1642 kirjattiin perustettavan pitäjän alueelta 459 ihmistä. Ilman Suo-Anttilaa, joka 1640-luvun jälkeen katosi pariksi vuosisadaksi Luumäen henkikirjoista, mutta ei kirkonkirjoista, pitäjässä luetteloitiin perustamisvuonna 435 ihmistä. 1670 saavutettiin huippu, 473 ihmistä mikä tuli ylitetyksi vasta 1700-luvun puolimaissa.
Myöhemmin kirjassa: Suo-Anttila ja kaksi Sirkjärven taloa kuuluivat seurakuntaan ilmeisesti alusta alkaen, vaikka ne hallintopitäjästä laskettiin pois.
Sana katosi on hieman vahva sana, Suo-Anttila kuului Säkkijärveen ja on mainittu Säkkijärven kirjoissa aina lopussa, Lappeen kirkkokuntaan kuuluvana.  Mielenkiintoista on, että väestönkasvu pysähtyi liki sadaksi vuodeksi nälkävuosien, vihojen, sotien ja tautien vuoksi. Sama ilmiö on myös Säkkijärvellä ja todennäköisesti muillakin läheisillä paikkakunnilla, ellei koko Suomessa. Tällä hetkellä Luumäellä on asukkaita 4897.


Pätärin talon miniän Valpuri Sipintyttären hetki koitti yllättäen heinäkuussa 1660. Kun muut astelivat niityltä kotiin puoliselle, hakeutui nuori Valpuri ensin saunaan makaamaan ja sieltä pellon taakse metsänreunaan, missä rupesi tuskissaan vääntelehtimään ja valittamaan maassa. Väki meni tietysti kyselemään mikä nyt oli hätänä ja kuolevan sanat hätäileville oli "En tiedä minä vaivainen piika mistä minua vaivaa, kaikkialta paikkaa vaivaa minua vaivaista piikaa." Kaksi tuntia nuori emäntä valitti maassa, ennenkuin kuoli. Mitään ei osattu tehdä hänen auttamisekseen. Poismeno oli arkipäiväistä ja vain se, että Sipi Montonen Suo-Anttilasta rupesi myöhemmin epäilemään henkirikosta, toi surullisen tapauksen tutkimukseen ja pöytäkirjoihin. Kuitenkin Pätärin isäntäväki Simo Laurinpoika ja Valpuri Nuutintytär vapautettiin toisten todistuksin kaikesta vastuusta s. 120

Peltotöissä oli ensinnäkin kyntö raskas tehtävä, eivätkä puusahra ja hevosen voima silti riittäneet takaamaan siemenelle suotuisia kasvuoloja. Rauta-aura tulikin aikanaan merkitsemään melkoista mullistusta varsinkin saviseuduilla. Talvikäräjillä 1739 tosin jo kerrottiin jonkinlaisesta rauta-aurasta rakuuna Risto Höökmanilla Suo-Anttilassa. Rusthollari Yrjö Montonen  oli sen joitakin vuosia aikaisemmin hänelle tehnyt.

Suo-Anttilan puolen hevoset oli pitäjässä varattu kruununkyyteihin, kuten sotaväen kuljettamiseen.
Tämä on minusta luonnollista, koska Suo-Anttilassa oli jo ratsutila palvelemassa ja vahvat yhteydet Ruotsin sotilashallintoon.

Kun pakko ja perinnäistapa velvoittivat kirkkoon, jouduttiin sinne joskus kelvottomassakin kunnossa. Joulukirkossa 1723 herätti pahennusta Suo-Anttilan Juhana Nuutinpoika mentyään tungoksesta kuoriin, jossa ovea vasten seisoessaan nukahti ja tömähti lattialle. Väsymyksen syynä uskottiin olevan ne kolme viinaryyppyä, jotka talollinen oli kirkkomatkalla nauttinut. Häirikkö vietiin ulos jalkapuuhun sovittamaan erehdystään.

Luumäellä oli muutaman vapaatalonpojan eli knaapin jälkeen ollut ensimmäinen uuden järjestelmän ratsutilallinen 1620-luvulla Säkkijärven pitäjän Suo-Anttilan Pertti Maununpoika. Häntä seurasi jo seuraavina vuosina suuri joukko yritteliäitä talonpoikia. s.193. Så-Bertil, eli Suo-Pertti oli tosiaan ensimmäisiä ratsutilallisia Säkkijärvellä ja hän osallistui heti Puolan sodan alussa Riian valloitukseen 1625.


Kirkonkylän ja Suo-Anttilan välisen tien varrella Urpalanjoen sillan kupeessa seisoo Kokonmäki eli -vuori. Siellä on vielä 1972 kerrottu näkyneen isonvihan aikaisten merkkitulien jälkiä. Sieltä siis varoiteltiin vihollisesta savumerkein, ehkä pimeällä myös tulenloimolla. s.201 Kyseinen n. 20 m korkeuteen joen pinnasta nouseva Kokovuori sijaitsee Koskisaaressa heti joen länsipuolella ja sieltä on jyrkänne pohjoiseen suoalueen yli. Siis hyvinkin mahdollista että tieto pitää paikkaansa.


1741-1742 vainolainen ehti kiertää joka puolella sotaveroaan perimässä, luoteessa ainoastaan Ihakselan Hermunen säästyi. Suo-Anttilan kohdalla mainitaan erityisesti, kuinka sekä ruotsalaiset että venäläiset olivat saattaneet asukkaat häviöön. Ainakin ruotsalaisten huolto toimi huonosti, joten evästä täytyi periä paikallisilta asukkailta  Kasakan sapelin uhrit eivät ole jääneet kaikki nimettömiksi. Lastikka Matintytär nähtävästi Näpistä, kostutti 1742 kotiseutunsa maaperää verellään. s.206 (alkup lähde talvikäräjät 21.5.1744, 4.3.1745 rippikirja 1737-1747). Yhteensä seitsemän henkilöä merkittiin kuolleeksi Näpillä 1742, vanhin oli vanha isäntä Pertti joka oli merkitty kuolleeksi jo maaliskuussa ja hänen vaimonsa oli ilmeisesti Lastikka, kesäkuussa kuollessaan 67 vuoden ikäinen. Samaan terään lienee kuollut myös 5-vuotias tyttö Maria ja 10-vuotias Heikki Kustaanpoika. Aiemmin maaliskuussa kuolivat em. Pertti Sipinpoika 90-vuotiaana, Heikki Yrjönpoika 5½-vuotiaana ja pieni vuoden ikäinen vauva Maria. Elokuussa vielä kuoli sotilaan vaimo Peeta 40-vuoden ikäisenä. Montosessa kuoli kuusi henkeä. Säkkijärvellä merkittiin kuolleeksi vuoden 1742 aikana peräti 630 henkeä...



1745 henkikirjan mukaan Säkkijärvellä oli 269 työikäistä miestä ja 171 naista, Luumäellä 160 miestä ja 95 naista.



Elämää vihojen jälkeen

 

Syyskäräjillä 1779 Suo-Anttilassa oli naiselle potkaistu päähän haava häätilaisuudessa. Oikeus kuitenkin suostui sovintoon.

Kylien karjat kuljeskelivat päivän mittaan pitkiäkin taipaleita polveilevia polkujaan niukan ravinnon perässä, eivätkä paimenet aina pystyneet hajanaisia laumoja valvomaan. Suo-Anttilalaisille kävi huonosti kun suojaamatta jääneet ruiskasket syötiin elokuun alussa 1761 neljännespeninkulman päässä Ihakselan lähimmästä talosta, Kirpusta.

Kolmas pitäjäntie valmistui 1774 valtatien ja Säkkijärven kirkonkylän välille. Se lähti laskeutumaan harjulta Kiurulan kohdalta ja eteni Husulan ja Sokuran kautta Suo-Anttilan itäpuolitse Säkkijärven Mättöön ja siitä edelleen eteläkaakkoon. Reitti on luultavasti ollut pääpiirteissään jo käytössä ratsupolkuna ennen valmistumistaan. Suo-Anttilan ja Ihakselan asukkaat valittivat tien valmistuessa, että he eivät voineet käyttää uutta tietä matkallaan kirkonkylään ja Rantalan käräjäpaikalle, koska siitä olisi tullut heille iso mutka. Heidän oli edelleen kuljettava jalan pitkospuita pitkin Haimilaan. s.244

Hyvää syksyn alkua!
-Toni-

torstai 30. huhtikuuta 2015

Paikkojen nimistöstä

Paikkojen nimistöstä 


Nyt Vapun kunniaksi on vuorossa edellistä huomattavasti tylsempi bloggaus. Paikannimistöstä voidaan päätellä joitakin yhteyksiä tai paikan merkityksiä ajalta ennen karttojen tai maakirjojen luontia. Kansalaisen Karttapaikka-palvelusta on mahdollista hakea nimistöstä sanoja asteriskeja käyttäen. Lisäksi luovutetulta alueelta voi hakea nimistöstä Karjalan Kartat-palvelusta. Talonnimiä löytyy myös vanhoista kirkonkirjoista. Haun voi tehdä esim HisKi:ä käyttäen. Keräsin muutaman mielenkiintoisen ja mielestäni erikoisemman nimen ja tein haun koko Suomen alueelta vastaavista nimistä. Tässä joitakin tuloksia:


1. Anttila


Selkeästi laajalle levinnyt Etelä-Suomen juttu. Tästä nimestä ei juurikaan saa mitään erikoista irti muuta kuin selvityksen millaisilla alueilla Antti-etunimeä on käytetty.


2. Montonen


Vähän edellistä pienempi hakutulos. Selkeästi havaittavissa nimen yleisyys Keski-Suomen vesistöalueella aina Saimaalta Kallavedelle. HisKi-haulla vanhoista kirkonkirjoista Montola-muotoa Kirvussa, Lammilla, Laukaalla, Joroisissa, Mikkelissä ja Anttolassa. Montonen vain Lappeella.



3. Jurkkola


Mielenkiintoinen tulos. Nimistöä melko paljon, mutta maantieteellisesti melko pienellä alueella, paria poikkeusta lukuunottamatta. Kaikki HisKin haut Iitin alueella.

4. Lyijynen


Sama kuin edellinen, kaikki nimet Lappeen alueella, pari lähellä olevaa Mikkelin suunnalla. HisKi kirkonkirjojen haulla talon- tai paikannimenä vain Lappeella ja Säkkijärvellä.

5. Mättö


Selkeästi vain Lappeen alueelle tyypillinen nimi. HisKi kirkonkirjojen haulla talon- tai paikannimenä yleinen Lappeen, Säkkijärven ja Viipurin alueella. Mättölää löytyy Kymistä.

6. Sokura


Lappeen alueelle tyypillinen nimi. HisKi-haulla nimi löytyy vain Lappeelta, Luumäeltä sekä Sokuranmaa-nimellä Antreasta.




7. Lensu


Edellisen tapaan Lappeen alueen nimi paria poikkeusta lukuunottamatta. HisKi vahvistaa asian.

8. Hermunen


Lappee-Mäntyharju akselilla tavattu nimi. Jonkun verran vastaavuuksia Turun lähistöllä. HisKin mukaan nimeä vain Luumäellä sekä vanhan Säkkijärven alueella.

9. Laapas


Erikoisuus, joitakin muunnoksia nimestä tavattavissa Saimaan vesistön alueella. Talon nimenä vain Luumäellä.

10. Ihaksela


Ihaksi löytyy myös Loimaalta. Tällä nimellä saattaa olla myöhempi historiallinen yhteys. Muuten nimi käytössä vain Lappeen ja vanhan Säkkijärven alueilla. HisKin mukaan oli nimenä myös Kirvussa, Antreassa ja Sortavalassa. Karjalan nimistöhaku vahvistaa asian, nimeä Räisälässä ja Harlussa, muinaiskarjalaisella alueella.


11. Näppi


Nimeä tavataan myös Lohjan ja Tampereen (Lempäälän) lähistöltä Lappee-Säkkijärven lisäksi. HisKi-haulla Käkisalmella Näpinlahti,  Räisälässä ja Sahalahdella Näppilä. Karjalan karttojen nimistöhaku vahvistaa nimistöt. Harlusta löytyy Näppilampi, Sortavalasta Näpinmäki.

Yhteenveto


Yhteenvetona voidaan mielestäni huomata kahta eri maantieteellistä linkkiä: Toinen suunta Karjalaan Laatokan rannalle, alueelle jossa muinaiskarjala sijaitsi. Toinen yhteys taas vie Saimaan vesistöalueelle Salpausselän pohjoispuolelle samaan suuntaan josta ko. aluetta karjalan suunnasta muinoin asutettiin.

Nimistöissä on muutakin mielenkiintoista jotka voivat viitata lähiympäristön historiaan tai paikkojen käyttöön. Alla muutamia mielenkiintoiseksi havaitsemiani paikannimiä Suo-Anttilan lähistöltä:

Lammasvuori
Harakkaruukki
Rapamäki
Noidanniemi
Noidanvuori
Näpiäismäki
Palaneenmäki
Jumalantekemäaho
Kirskivenmäki
Kivisillanvuori
Ruumiinristinkallio
Ristikallio
Rautamartin kangas
Ukkovuori
Iso-Känkkä
Haltiakorpi
Pyhännönruukki
Uksvuori
Linnavuori
Vääntäjänmäki
Lusikkomäki
Papuvuori
Vanhanmyllynmäki
Linnanmäki
Torvenmäki
Kalmastonkalliot
Kasakkavuori


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kuinka kauas historiassa pääsee?

Suo-Anttila


Suo-Anttila mainitaan ainakin vuoden 1553 Lappeen maakirjassa, sekä 1562 Vehkalahden ym pitäjien maakirjassa joista jälkimmäisessa oli merkittynä useitakin eri Antinpoikia (Andersson).
Tuolloin Suo-Anttila kuului Lappeeseen, mutta jo 1577 kylä löytyy Säkkijärven maakirjasta. Verotuksellisesta hyppimisestä kahden pitäjän välillä huolimatta Suo-Anttila on kuulunut 1700-luvulle asti Lappeen kirkkopitäjään [Kansallisarkiston digitaaliarkisto]


Pitäjien muodostuminen

Vanhimmat kirjalliset lähteet ovat tuhoutuneet suurissa tulipaloissa, joista vanhojen asiakirjojen pahin tuhoutuminen tapahtui 1318 Novgorodilaisten hyökätessä Turkuun polttaen Kuusiston Linnan, jossa asiakirjoja säilytettiin [http://www.katajala.net/keskiaika/historia/1300luku.htm].

Kaakkois-Suomen varhaisimpia seurakuntia ovat Porvoo (1250), Lappee (1100) ja Viipuri (1293), vuodet ovat vain mainintoja kirjallisissa lähteissä tai arkeologisten kaivausten tuloksia. Myöhempiä seurakuntia 12.8.1323 sovitun Pähkinäsaaren rauhan jälkeen ovat Jääski (1323), Viipurin pitäjän seurakunta (1347), Vehkalahti (1336), Virolahti (1336), Pyhtää (vuonna 1380 itsenäinen seurakunta) sekä Säkkijärvi, joka myös mainitaan Pähkinäsaaren rauhaa käsittelevissä kirjeissä (lähde tuntematon). Edellisistä Virolahti, Vehkalahti ja Viipuri mainitaan Pietari Joninpojan kirjeessä Tallinnan raadille paikkoina, joissa kaupungin porvareilla oli oikeus käydä kauppaa paikallisten kanssa. Tästä juontunee myös Virolahden nimi pitäjänä. Itsenäinen pitäjä Virolahti oli jo 1370 [http://fi.wikipedia.org/wiki/Virolahti].

On aika selvää että määritelty raja aiheutti etenkin katolisen väestön keskuudessa muuttoaallon. Katoliset Laatokan rannan asukkaat jäivät Novgorodin ortodoksivallan alle ja tilanne eskaloitui 1337 kapinaksi Käkisalmessa, jossa Käkisalmen linnaa puolustivat ruotsalaiset joukot. Linna kuitenkin menetettiin kapinassa Novgorodille ja sen seurauksena Karjalaiset pakenivat Ruotsin puolelle Viipurin Linnaläänin alueelle, Pohjois-Karjalaan ja Vienanmeren rannoille [http://fi.wikipedia.org/wiki/P%C3%A4hkin%C3%A4saaren_rauha].

Lappee mainitaan myöhemmin 1415 Turun maaoikeuden päätöksessä ja omaksi pitäjäkseen se mainitaan vuonna 1437. Kymi on vastaavasti ollut Pyhtään kappeliseurakunta 1440. Säkkijärvi on ollut vastaavasti 1541 Viipurin kappelina ja itsenäisenä kirkkopitäjänä 1572. Tuossa välissä myös Koivisto mainitaan 1548 Viipurin kappelina ennen itsenäistymistä 1575. Taipalsaari erotettiin 1571 Lappeesta, kuten myös vuonna 1639 Luumäki ja Savitaipale. Lappeenranta perustetaan vasta 1649.

Yhteydet pitäjien välillä


Näistä minulle mielenkiintoisimmat ovat Lappee, Säkkijärvi ja Luumäki sekä se, kuinka nämä pitäjät liittyvät toisiinsa. Lappee käsitti suuren alueen Salapusselän päällä, rannikkopitäjien pohjoispuolella, aina Viipurista Saimaaseen sekä lännessä Iitin kappeliseurakuntaan, Valkealaan. Säkkijärvi mainitaan vanhana Lappeelaisten kalastusrantana, jolla ilmeisesti käsitetään Lappeelaisten oikeutta kalastaa myös merellä [lähde puuttuu]. Säkkijärvi sekä Koivisto kuuluivat myös yhdessä Viipurin kanssa Rannan kihlakuntaan, josta voidaan olettaa, että Säkkijärvi sekä todennäköisesti myös Virolahti ja Vehkalahti kuuluivat Viipurin hallintoalueeseen ja Lappee mukaanlukien ainakin Viipurin Linnalääniin. Luumäki on taas erottunut myöhemmin Lappeesta aikana jolloin Lappeen keskus oli jo siirtynyt Kauskilanmäeltä Saimaan rannalle. Suo-Anttila kuitenkin siirtyi tässä kuntajaossa Luumäelle. ns. Suur-Säkkijärven pitäjä käsitti alueen lännessä aina Urpalanjoen itärantaa pitkin Selänalan (nykyisen Luumäen) suurille suoalueille ja idässä pitäjä rajoittui epäselviin kyläjakoihin Lappeen ja Viipurin pitäjien kesken. Idässä Urpalanjoen takana oli Virolahti, josta erotettiin Miehikkälä vasta 1887 [http://fi.wikipedia.org/wiki/Miehikk%C3%A4l%C3%A4].

Tiet kulkivat pääasiassa Hämeestä Lappeen kautta Viipuriin (Ylinen Viipurintie), sekä rantaa pitkin Turusta Vehkalahden, Virolahden ja Säkkijärven läpi Viipuriin (Suuri Rantatie eli Kuninkaantie). Lisäksi Lappeelta lähti Savoon tie Ristiinan ja Savitaipaleen kautta Mikkeliin. Kylien väliset tiet eivät tuolloin täyttäneet juurikaan tien määritelmää.

Suo-Anttilasta on matkaa tiestöä pitkin Lappeen entiselle kirkolle, Kauskilanmäelle 31 km, Säkkijärven kirkon paikalle n. 45 km ja Luumäen kirkolle  9,5 km

torstai 23. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen bloggaus: Kuka ja miksi?

Kuka?


Olen Toni Näppi, 34-vuotias ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittanut insinööri ja toimin työkseni konsulttina elektroniikkasuunnittelijana. Vapaa-ajan harrastuksiini muiden huvien ohessa kuuluu historia sekä sukututkimus, jota olen harrastanut vuodesta 2007.  Kuulun myös Suomen Säkkijärviseuran hallitukseen.


Miksi?


Koottua tietoa esi-isieni juurista löytyy melko huonosti, tai materiaali on hyvinkin vanhaa kirjallisuutta. Blogini tarkoitus on koostaa tieto yhteen pakettiin itseäni ja muita Etelä-Karjalasta kiinnostuneita varten.

Miten?


Kirjallisten lähteiden viittausten lisäksi tuon esille myös digitaaliarkiston alkuperäisiä lähteitä, museoviraston tietoja sekä paikan päältä kerättyä tietoa kuvin ja sanoin.

Milloin?


Aloitan blogin tekemisen kevätkesällä 2015 ja toivottavasti jo syksyyn mennessä olen saanut jotakin kasaan.