Viime blogipäivityksestä ehtikin kulua luvattoman kauan, kesä olikin kiireisempi mitä alunpitäen suunnittelin. Aika ei mennyt tämän blogin suhteen kuitenkaan hukkaan, kävin useaan otteeseen paikan päälläkin Suo-Anttilassa. Nyt ensimmäisten syyssateiden myötä voin taas keskittyä Antin etsimiseen, aikataulu tosin venyy johonkin tulevaisuuteen.
Keväällä aloitin pientä koostetta ehkä yhdestä mielenkiintoisimmasta lähteestä, Luumäen kunnan tilaamasta kirjasta Luumäen Historia (Kalevi kumpulainen, Timo Miettinen. Gummerus Jyväskylä 1992). Tässä blogissa tiivistän Suo-Anttilaa koskevat osuudet ja mielenkiintoisimpiin kohtiin tulen varmasti palaamaan vielä myöhemmin bloggauksissani.
Luumäen vanhin esine on 1908 kauppias C.H. Lampenilta tullut kirves (km 5073), joka on löydetty Suo-Anttilan kylän Hepokankaan pellosta, Urpalanjoen vesistön lähteiltä. Samalta alueelta on löytynyt taltta Kampakeraamisen kulttuurin alkuajoista, 6000 vuoden takaa. Lisäksi kylästä on löytynyt kannasta katkennut taltta, joka on löydetty Suo-Anttilan Harjunahon pellosta (km 19804). Sen on löytänyt Taavi Suo-Anttila Suo-Anttilan kyläkummun koilisreunan hiekkapellosta Aholan talon maalta 180 m talosta luoteeseen. Karpanniityltä löytynyt taltta on löytynyt Reijokankaansuon eteläpuolelta hiekkapellosta 62 m korkeudelta ja 7 m suon pinnan yläpuolelta. Lahja Suo-Anttilan mukaan miehensä Taavin löytämän taltan lisäksi on myös muita löytöesineitä, kuten Kukkarolammesta mutaa nostettaessa löytynyt jalas, mutta ne ovat sittemmin hukkuneet.
Riitta Hämäläinen toimitti Luumäen Historia -kirjan kirjoittajalle Rantasesta 150 m lounaaseen pellon pinnasta poimittuja kvartsi-iskoksia ja Pekka Siiropää löysi paikalta myös saviastian reunapalan ajoitukseltaan 2800-2000 eaa kampakeraamisen kauden lopulta. Paikalla on silloin ollut hiekkarantainen salmi, josta on ollut helppoa kalastaa. Hepokangas ja Suo-Anttila ovat olleet saaria.
Elkiänjärven rannalla Vaskivuoren seinämässä on maalattuna rengaspäinen shamaanihahmo, sekä muita ihmishahmoja jotka ovat osin jo tuhoutuneet. Sittemmin löytöjä on löytynyt muinaisjäännösrekisterin mukaan toistakymmentä Suo-Anttilasta ja sen läheisyydestä. Ismo Luukkonen on kuvannut sivuillaan erittäin hyvin Vaskivuoren maalauksia.
Elkiänjärvi, sen luoteispuoleiset suot ja pienet järvet ovat muodostaneet yhtenäisen järven jonka lasku-uoma on ollut luoteeseen, Urpalanjoen laaksoon. s.33 Samaa mieltä on myös Selänala-työryhmän tutkimus ja merkittävä osa esihistoriallisista löydöistä on nimenomaan muinaisen Selänalajärven rannoilta.
Suo-Anttilasta jostakin Elkiänjärven ja Herajärven väliltä on kerrottu löytyvän muinaislinna. s.68
Suo-Anttilan muinaislinnasta kertoo myös Hjalmar Appelgren kirjassaan Suomen Muinaislinnat (1891) Suoanttilan kylässä on Metsälinna-niminen mäki, jolla löytyy 3 sylen korkuinen ihmisten muodostama ympyräinen kivikasa, tehty halaistusta sinertävän vehreästä ja pehmeänlaatuisesta kivestä. Ehdokas tälle muinaislinnalle voisi olla 1. maailmansodan linnotteiden ja Salpalinjan muokkauksen kohteeksi joutunut Lusikkovuori.
1930-luvun alkupuolella Urpalanjoen perkauksessa katosi Suojärvi Sokuran ja Suo-Anttilan korvesta, samoin kuin Pätärinkoski, Ylä-Hirvas alkoi muuttumaan suoksi. Urpalanjokea on perattu useita kertoja pääasiassa viljelymaiden laajentamista ja soiden kuivatusta vartenja itse olen vahvassa käsityksessä, että ensimmäiset perkaukset on tehty heti asutuksen alussa ja viimeisin perkaus on tietääkseni tehty 1990-luvun alkupuolella. Nyt tilannetta on jo korjattu toiseen suuntaan Urpalanjokialue lohijoeksi ry:n alulle paneman projektin toimesta, jossa jokea kunnostettiin virkistyskäyttöön. Projekti saatiin päätökseen 2013 ja kunnossapitoa jatkaa jossain määrin Kaakon jokitalkkari-hanke.
Etunimistä ovat kehittyneet Suo-Anttila, Suoheikki, Suoknuuti ja Suoyrjö -nimet. Asuinpaikan luonne on niissä yhdistetty isännän nimeen. Suo-Anttila on ikivanha kylännimi, kun taas Suoheikki ja Suoyrjö ovat kantataloja ko. kylässä. Suoknuutiksi kutsutaan muuatta yksittäistalosta kehittynyttä kyläkuntaa Suomiehen rekisterikylässä. Kaikki kolme taloa näyttävät olleen aikoinaan saman suvun hallussa, talojen nimet ilmestyivät kirkonkirjoihin 1750-luvulla, jolloin Suo-Anttilassa elivät Heikki Suoanttinen ja Yrjö Suo. Myös Suomiehen Suoknuutissa asui Suo-sukua, mutta isännän nimenä Nuutti ei esiinny. s.70 (merkitty alkup. lähde: Voionmaa 1969, kesäkäräjät 16.6.1694, Suomalainen nimikirja 1984 s.743-744) Tässä on kiteytetty blogini syy. Jos vielä onnistun joskus jäljittämään Suo-Antin ja kumppanit, olen päässyt tavoitteeseeni.
Luumäen pitäjän itsenäistyessä 1642 luoteisosassa ei veroautioita löytynyt juuri lainkaan. Suo-Anttilan, joka kuului Säkkijärveen, kahdesta verosta oli autiona vajaa kolmannes. Lakanneiden tilojen yhdistäminen toisten vahvistukseksi tapahtui 1681. s.103 (alkup. lähde maakirjat 1600, 1642, 1680, 1681) Em. yhdistymisiä olen selvitellyt ja palaan niihin huomattavasti laajemmin vielä jatkossa.
Vaateaitoissa ja kalustovajoissa säilytettiin kaikenlaista käyttötavaraa, joka ei sopinut asuintiloihin. Jos talossa oli useampia aviopareja, löytyi vaateaittojakin monia, sillä poikien tapana oli rakentaa oma aitta perhettään varten. Vaateaittoja kutsuttiin makuuhuoneiksi, koska niissä nukuttiin kesäaikaan. Niinpä Suo-Anttilan Mätössä emäntä Kerttu Joonaantytär oli vuonna 1781 vielä syyspuoleen nukkumassa aitassa, yksin sillä kertaa, koska isäntä attui olemaan poissa kun heräsi ukkoseen. Kuului kova jyräys, emäntä meni ulos katsomaan ja näki asuinrakennuksen olevan tulessa. Tupa paloi, mutta väki selvisi säikähdyksellä, kun oli nukkunut vielä kesäsijoillaan. s.109-110
Henkikirjoihin merkittiin ainoastaan työkykyiset ihmiset. Vuonna 1642 kirjattiin perustettavan pitäjän alueelta 459 ihmistä. Ilman Suo-Anttilaa, joka 1640-luvun jälkeen katosi pariksi vuosisadaksi Luumäen henkikirjoista, mutta ei kirkonkirjoista, pitäjässä luetteloitiin perustamisvuonna 435 ihmistä. 1670 saavutettiin huippu, 473 ihmistä mikä tuli ylitetyksi vasta 1700-luvun puolimaissa.
Myöhemmin kirjassa: Suo-Anttila ja kaksi Sirkjärven taloa kuuluivat seurakuntaan ilmeisesti alusta alkaen, vaikka ne hallintopitäjästä laskettiin pois.
Sana katosi on hieman vahva sana, Suo-Anttila kuului Säkkijärveen ja on mainittu Säkkijärven kirjoissa aina lopussa, Lappeen kirkkokuntaan kuuluvana. Mielenkiintoista on, että väestönkasvu pysähtyi liki sadaksi vuodeksi nälkävuosien, vihojen, sotien ja tautien vuoksi. Sama ilmiö on myös Säkkijärvellä ja todennäköisesti muillakin läheisillä paikkakunnilla, ellei koko Suomessa. Tällä hetkellä Luumäellä on asukkaita 4897.
Pätärin talon miniän Valpuri Sipintyttären hetki koitti yllättäen heinäkuussa 1660. Kun muut astelivat niityltä kotiin puoliselle, hakeutui nuori Valpuri ensin saunaan makaamaan ja sieltä pellon taakse metsänreunaan, missä rupesi tuskissaan vääntelehtimään ja valittamaan maassa. Väki meni tietysti kyselemään mikä nyt oli hätänä ja kuolevan sanat hätäileville oli "En tiedä minä vaivainen piika mistä minua vaivaa, kaikkialta paikkaa vaivaa minua vaivaista piikaa." Kaksi tuntia nuori emäntä valitti maassa, ennenkuin kuoli. Mitään ei osattu tehdä hänen auttamisekseen. Poismeno oli arkipäiväistä ja vain se, että Sipi Montonen Suo-Anttilasta rupesi myöhemmin epäilemään henkirikosta, toi surullisen tapauksen tutkimukseen ja pöytäkirjoihin. Kuitenkin Pätärin isäntäväki Simo Laurinpoika ja Valpuri Nuutintytär vapautettiin toisten todistuksin kaikesta vastuusta s. 120
Peltotöissä oli ensinnäkin kyntö raskas tehtävä, eivätkä puusahra ja hevosen voima silti riittäneet takaamaan siemenelle suotuisia kasvuoloja. Rauta-aura tulikin aikanaan merkitsemään melkoista mullistusta varsinkin saviseuduilla. Talvikäräjillä 1739 tosin jo kerrottiin jonkinlaisesta rauta-aurasta rakuuna Risto Höökmanilla Suo-Anttilassa. Rusthollari Yrjö Montonen oli sen joitakin vuosia aikaisemmin hänelle tehnyt.
Suo-Anttilan puolen hevoset oli pitäjässä varattu kruununkyyteihin, kuten sotaväen kuljettamiseen.
Tämä on minusta luonnollista, koska Suo-Anttilassa oli jo ratsutila palvelemassa ja vahvat yhteydet Ruotsin sotilashallintoon.
Kun pakko ja perinnäistapa velvoittivat kirkkoon, jouduttiin sinne joskus kelvottomassakin kunnossa. Joulukirkossa 1723 herätti pahennusta Suo-Anttilan Juhana Nuutinpoika mentyään tungoksesta kuoriin, jossa ovea vasten seisoessaan nukahti ja tömähti lattialle. Väsymyksen syynä uskottiin olevan ne kolme viinaryyppyä, jotka talollinen oli kirkkomatkalla nauttinut. Häirikkö vietiin ulos jalkapuuhun sovittamaan erehdystään.
Keväällä aloitin pientä koostetta ehkä yhdestä mielenkiintoisimmasta lähteestä, Luumäen kunnan tilaamasta kirjasta Luumäen Historia (Kalevi kumpulainen, Timo Miettinen. Gummerus Jyväskylä 1992). Tässä blogissa tiivistän Suo-Anttilaa koskevat osuudet ja mielenkiintoisimpiin kohtiin tulen varmasti palaamaan vielä myöhemmin bloggauksissani.
Luumäen varhaishistoriasta
Luumäen vanhin esine on 1908 kauppias C.H. Lampenilta tullut kirves (km 5073), joka on löydetty Suo-Anttilan kylän Hepokankaan pellosta, Urpalanjoen vesistön lähteiltä. Samalta alueelta on löytynyt taltta Kampakeraamisen kulttuurin alkuajoista, 6000 vuoden takaa. Lisäksi kylästä on löytynyt kannasta katkennut taltta, joka on löydetty Suo-Anttilan Harjunahon pellosta (km 19804). Sen on löytänyt Taavi Suo-Anttila Suo-Anttilan kyläkummun koilisreunan hiekkapellosta Aholan talon maalta 180 m talosta luoteeseen. Karpanniityltä löytynyt taltta on löytynyt Reijokankaansuon eteläpuolelta hiekkapellosta 62 m korkeudelta ja 7 m suon pinnan yläpuolelta. Lahja Suo-Anttilan mukaan miehensä Taavin löytämän taltan lisäksi on myös muita löytöesineitä, kuten Kukkarolammesta mutaa nostettaessa löytynyt jalas, mutta ne ovat sittemmin hukkuneet.
Riitta Hämäläinen toimitti Luumäen Historia -kirjan kirjoittajalle Rantasesta 150 m lounaaseen pellon pinnasta poimittuja kvartsi-iskoksia ja Pekka Siiropää löysi paikalta myös saviastian reunapalan ajoitukseltaan 2800-2000 eaa kampakeraamisen kauden lopulta. Paikalla on silloin ollut hiekkarantainen salmi, josta on ollut helppoa kalastaa. Hepokangas ja Suo-Anttila ovat olleet saaria.
Elkiänjärven rannalla Vaskivuoren seinämässä on maalattuna rengaspäinen shamaanihahmo, sekä muita ihmishahmoja jotka ovat osin jo tuhoutuneet. Sittemmin löytöjä on löytynyt muinaisjäännösrekisterin mukaan toistakymmentä Suo-Anttilasta ja sen läheisyydestä. Ismo Luukkonen on kuvannut sivuillaan erittäin hyvin Vaskivuoren maalauksia.
Elkiänjärvi, sen luoteispuoleiset suot ja pienet järvet ovat muodostaneet yhtenäisen järven jonka lasku-uoma on ollut luoteeseen, Urpalanjoen laaksoon. s.33 Samaa mieltä on myös Selänala-työryhmän tutkimus ja merkittävä osa esihistoriallisista löydöistä on nimenomaan muinaisen Selänalajärven rannoilta.
Suo-Anttilasta jostakin Elkiänjärven ja Herajärven väliltä on kerrottu löytyvän muinaislinna. s.68
Suo-Anttilan muinaislinnasta kertoo myös Hjalmar Appelgren kirjassaan Suomen Muinaislinnat (1891) Suoanttilan kylässä on Metsälinna-niminen mäki, jolla löytyy 3 sylen korkuinen ihmisten muodostama ympyräinen kivikasa, tehty halaistusta sinertävän vehreästä ja pehmeänlaatuisesta kivestä. Ehdokas tälle muinaislinnalle voisi olla 1. maailmansodan linnotteiden ja Salpalinjan muokkauksen kohteeksi joutunut Lusikkovuori.
1930-luvun alkupuolella Urpalanjoen perkauksessa katosi Suojärvi Sokuran ja Suo-Anttilan korvesta, samoin kuin Pätärinkoski, Ylä-Hirvas alkoi muuttumaan suoksi. Urpalanjokea on perattu useita kertoja pääasiassa viljelymaiden laajentamista ja soiden kuivatusta vartenja itse olen vahvassa käsityksessä, että ensimmäiset perkaukset on tehty heti asutuksen alussa ja viimeisin perkaus on tietääkseni tehty 1990-luvun alkupuolella. Nyt tilannetta on jo korjattu toiseen suuntaan Urpalanjokialue lohijoeksi ry:n alulle paneman projektin toimesta, jossa jokea kunnostettiin virkistyskäyttöön. Projekti saatiin päätökseen 2013 ja kunnossapitoa jatkaa jossain määrin Kaakon jokitalkkari-hanke.
Etunimistä ovat kehittyneet Suo-Anttila, Suoheikki, Suoknuuti ja Suoyrjö -nimet. Asuinpaikan luonne on niissä yhdistetty isännän nimeen. Suo-Anttila on ikivanha kylännimi, kun taas Suoheikki ja Suoyrjö ovat kantataloja ko. kylässä. Suoknuutiksi kutsutaan muuatta yksittäistalosta kehittynyttä kyläkuntaa Suomiehen rekisterikylässä. Kaikki kolme taloa näyttävät olleen aikoinaan saman suvun hallussa, talojen nimet ilmestyivät kirkonkirjoihin 1750-luvulla, jolloin Suo-Anttilassa elivät Heikki Suoanttinen ja Yrjö Suo. Myös Suomiehen Suoknuutissa asui Suo-sukua, mutta isännän nimenä Nuutti ei esiinny. s.70 (merkitty alkup. lähde: Voionmaa 1969, kesäkäräjät 16.6.1694, Suomalainen nimikirja 1984 s.743-744) Tässä on kiteytetty blogini syy. Jos vielä onnistun joskus jäljittämään Suo-Antin ja kumppanit, olen päässyt tavoitteeseeni.
Luumäen pitäjän itsenäistyessä 1642 luoteisosassa ei veroautioita löytynyt juuri lainkaan. Suo-Anttilan, joka kuului Säkkijärveen, kahdesta verosta oli autiona vajaa kolmannes. Lakanneiden tilojen yhdistäminen toisten vahvistukseksi tapahtui 1681. s.103 (alkup. lähde maakirjat 1600, 1642, 1680, 1681) Em. yhdistymisiä olen selvitellyt ja palaan niihin huomattavasti laajemmin vielä jatkossa.
Tarinoita elämästä Suo-Anttilassa
Vaateaitoissa ja kalustovajoissa säilytettiin kaikenlaista käyttötavaraa, joka ei sopinut asuintiloihin. Jos talossa oli useampia aviopareja, löytyi vaateaittojakin monia, sillä poikien tapana oli rakentaa oma aitta perhettään varten. Vaateaittoja kutsuttiin makuuhuoneiksi, koska niissä nukuttiin kesäaikaan. Niinpä Suo-Anttilan Mätössä emäntä Kerttu Joonaantytär oli vuonna 1781 vielä syyspuoleen nukkumassa aitassa, yksin sillä kertaa, koska isäntä attui olemaan poissa kun heräsi ukkoseen. Kuului kova jyräys, emäntä meni ulos katsomaan ja näki asuinrakennuksen olevan tulessa. Tupa paloi, mutta väki selvisi säikähdyksellä, kun oli nukkunut vielä kesäsijoillaan. s.109-110
Henkikirjoihin merkittiin ainoastaan työkykyiset ihmiset. Vuonna 1642 kirjattiin perustettavan pitäjän alueelta 459 ihmistä. Ilman Suo-Anttilaa, joka 1640-luvun jälkeen katosi pariksi vuosisadaksi Luumäen henkikirjoista, mutta ei kirkonkirjoista, pitäjässä luetteloitiin perustamisvuonna 435 ihmistä. 1670 saavutettiin huippu, 473 ihmistä mikä tuli ylitetyksi vasta 1700-luvun puolimaissa.
Myöhemmin kirjassa: Suo-Anttila ja kaksi Sirkjärven taloa kuuluivat seurakuntaan ilmeisesti alusta alkaen, vaikka ne hallintopitäjästä laskettiin pois.
Sana katosi on hieman vahva sana, Suo-Anttila kuului Säkkijärveen ja on mainittu Säkkijärven kirjoissa aina lopussa, Lappeen kirkkokuntaan kuuluvana. Mielenkiintoista on, että väestönkasvu pysähtyi liki sadaksi vuodeksi nälkävuosien, vihojen, sotien ja tautien vuoksi. Sama ilmiö on myös Säkkijärvellä ja todennäköisesti muillakin läheisillä paikkakunnilla, ellei koko Suomessa. Tällä hetkellä Luumäellä on asukkaita 4897.
Pätärin talon miniän Valpuri Sipintyttären hetki koitti yllättäen heinäkuussa 1660. Kun muut astelivat niityltä kotiin puoliselle, hakeutui nuori Valpuri ensin saunaan makaamaan ja sieltä pellon taakse metsänreunaan, missä rupesi tuskissaan vääntelehtimään ja valittamaan maassa. Väki meni tietysti kyselemään mikä nyt oli hätänä ja kuolevan sanat hätäileville oli "En tiedä minä vaivainen piika mistä minua vaivaa, kaikkialta paikkaa vaivaa minua vaivaista piikaa." Kaksi tuntia nuori emäntä valitti maassa, ennenkuin kuoli. Mitään ei osattu tehdä hänen auttamisekseen. Poismeno oli arkipäiväistä ja vain se, että Sipi Montonen Suo-Anttilasta rupesi myöhemmin epäilemään henkirikosta, toi surullisen tapauksen tutkimukseen ja pöytäkirjoihin. Kuitenkin Pätärin isäntäväki Simo Laurinpoika ja Valpuri Nuutintytär vapautettiin toisten todistuksin kaikesta vastuusta s. 120
Peltotöissä oli ensinnäkin kyntö raskas tehtävä, eivätkä puusahra ja hevosen voima silti riittäneet takaamaan siemenelle suotuisia kasvuoloja. Rauta-aura tulikin aikanaan merkitsemään melkoista mullistusta varsinkin saviseuduilla. Talvikäräjillä 1739 tosin jo kerrottiin jonkinlaisesta rauta-aurasta rakuuna Risto Höökmanilla Suo-Anttilassa. Rusthollari Yrjö Montonen oli sen joitakin vuosia aikaisemmin hänelle tehnyt.
Suo-Anttilan puolen hevoset oli pitäjässä varattu kruununkyyteihin, kuten sotaväen kuljettamiseen.
Tämä on minusta luonnollista, koska Suo-Anttilassa oli jo ratsutila palvelemassa ja vahvat yhteydet Ruotsin sotilashallintoon.
Kun pakko ja perinnäistapa velvoittivat kirkkoon, jouduttiin sinne joskus kelvottomassakin kunnossa. Joulukirkossa 1723 herätti pahennusta Suo-Anttilan Juhana Nuutinpoika mentyään tungoksesta kuoriin, jossa ovea vasten seisoessaan nukahti ja tömähti lattialle. Väsymyksen syynä uskottiin olevan ne kolme viinaryyppyä, jotka talollinen oli kirkkomatkalla nauttinut. Häirikkö vietiin ulos jalkapuuhun sovittamaan erehdystään.
Luumäellä oli muutaman vapaatalonpojan eli knaapin jälkeen ollut ensimmäinen uuden järjestelmän ratsutilallinen 1620-luvulla Säkkijärven pitäjän Suo-Anttilan Pertti Maununpoika. Häntä seurasi jo seuraavina vuosina suuri joukko yritteliäitä talonpoikia. s.193. Så-Bertil, eli Suo-Pertti oli tosiaan ensimmäisiä ratsutilallisia Säkkijärvellä ja hän osallistui heti Puolan sodan alussa Riian valloitukseen 1625.
Kirkonkylän ja Suo-Anttilan välisen tien varrella Urpalanjoen sillan kupeessa seisoo Kokonmäki eli -vuori. Siellä on vielä 1972 kerrottu näkyneen isonvihan aikaisten merkkitulien jälkiä. Sieltä siis varoiteltiin vihollisesta savumerkein, ehkä pimeällä myös tulenloimolla. s.201 Kyseinen n. 20 m korkeuteen joen pinnasta nouseva Kokovuori sijaitsee Koskisaaressa heti joen länsipuolella ja sieltä on jyrkänne pohjoiseen suoalueen yli. Siis hyvinkin mahdollista että tieto pitää paikkaansa.
1741-1742 vainolainen ehti kiertää joka puolella sotaveroaan perimässä, luoteessa ainoastaan Ihakselan Hermunen säästyi. Suo-Anttilan kohdalla mainitaan erityisesti, kuinka sekä ruotsalaiset että venäläiset olivat saattaneet asukkaat häviöön. Ainakin ruotsalaisten huolto toimi huonosti, joten evästä täytyi periä paikallisilta asukkailta Kasakan sapelin uhrit eivät ole jääneet kaikki nimettömiksi. Lastikka Matintytär nähtävästi Näpistä, kostutti 1742 kotiseutunsa maaperää verellään. s.206 (alkup lähde talvikäräjät 21.5.1744, 4.3.1745 rippikirja 1737-1747). Yhteensä seitsemän henkilöä merkittiin kuolleeksi Näpillä 1742, vanhin oli vanha isäntä Pertti joka oli merkitty kuolleeksi jo maaliskuussa ja hänen vaimonsa oli ilmeisesti Lastikka, kesäkuussa kuollessaan 67 vuoden ikäinen. Samaan terään lienee kuollut myös 5-vuotias tyttö Maria ja 10-vuotias Heikki Kustaanpoika. Aiemmin maaliskuussa kuolivat em. Pertti Sipinpoika 90-vuotiaana, Heikki Yrjönpoika 5½-vuotiaana ja pieni vuoden ikäinen vauva Maria. Elokuussa vielä kuoli sotilaan vaimo Peeta 40-vuoden ikäisenä. Montosessa kuoli kuusi henkeä. Säkkijärvellä merkittiin kuolleeksi vuoden 1742 aikana peräti 630 henkeä...
1745 henkikirjan mukaan Säkkijärvellä oli 269 työikäistä miestä ja 171 naista, Luumäellä 160 miestä ja 95 naista.
Kylien karjat kuljeskelivat päivän mittaan pitkiäkin taipaleita polveilevia polkujaan niukan ravinnon perässä, eivätkä paimenet aina pystyneet hajanaisia laumoja valvomaan. Suo-Anttilalaisille kävi huonosti kun suojaamatta jääneet ruiskasket syötiin elokuun alussa 1761 neljännespeninkulman päässä Ihakselan lähimmästä talosta, Kirpusta.
Kolmas pitäjäntie valmistui 1774 valtatien ja Säkkijärven kirkonkylän välille. Se lähti laskeutumaan harjulta Kiurulan kohdalta ja eteni Husulan ja Sokuran kautta Suo-Anttilan itäpuolitse Säkkijärven Mättöön ja siitä edelleen eteläkaakkoon. Reitti on luultavasti ollut pääpiirteissään jo käytössä ratsupolkuna ennen valmistumistaan. Suo-Anttilan ja Ihakselan asukkaat valittivat tien valmistuessa, että he eivät voineet käyttää uutta tietä matkallaan kirkonkylään ja Rantalan käräjäpaikalle, koska siitä olisi tullut heille iso mutka. Heidän oli edelleen kuljettava jalan pitkospuita pitkin Haimilaan. s.244
Hyvää syksyn alkua!
-Toni-
Kirkonkylän ja Suo-Anttilan välisen tien varrella Urpalanjoen sillan kupeessa seisoo Kokonmäki eli -vuori. Siellä on vielä 1972 kerrottu näkyneen isonvihan aikaisten merkkitulien jälkiä. Sieltä siis varoiteltiin vihollisesta savumerkein, ehkä pimeällä myös tulenloimolla. s.201 Kyseinen n. 20 m korkeuteen joen pinnasta nouseva Kokovuori sijaitsee Koskisaaressa heti joen länsipuolella ja sieltä on jyrkänne pohjoiseen suoalueen yli. Siis hyvinkin mahdollista että tieto pitää paikkaansa.
1741-1742 vainolainen ehti kiertää joka puolella sotaveroaan perimässä, luoteessa ainoastaan Ihakselan Hermunen säästyi. Suo-Anttilan kohdalla mainitaan erityisesti, kuinka sekä ruotsalaiset että venäläiset olivat saattaneet asukkaat häviöön. Ainakin ruotsalaisten huolto toimi huonosti, joten evästä täytyi periä paikallisilta asukkailta Kasakan sapelin uhrit eivät ole jääneet kaikki nimettömiksi. Lastikka Matintytär nähtävästi Näpistä, kostutti 1742 kotiseutunsa maaperää verellään. s.206 (alkup lähde talvikäräjät 21.5.1744, 4.3.1745 rippikirja 1737-1747). Yhteensä seitsemän henkilöä merkittiin kuolleeksi Näpillä 1742, vanhin oli vanha isäntä Pertti joka oli merkitty kuolleeksi jo maaliskuussa ja hänen vaimonsa oli ilmeisesti Lastikka, kesäkuussa kuollessaan 67 vuoden ikäinen. Samaan terään lienee kuollut myös 5-vuotias tyttö Maria ja 10-vuotias Heikki Kustaanpoika. Aiemmin maaliskuussa kuolivat em. Pertti Sipinpoika 90-vuotiaana, Heikki Yrjönpoika 5½-vuotiaana ja pieni vuoden ikäinen vauva Maria. Elokuussa vielä kuoli sotilaan vaimo Peeta 40-vuoden ikäisenä. Montosessa kuoli kuusi henkeä. Säkkijärvellä merkittiin kuolleeksi vuoden 1742 aikana peräti 630 henkeä...
1745 henkikirjan mukaan Säkkijärvellä oli 269 työikäistä miestä ja 171 naista, Luumäellä 160 miestä ja 95 naista.
Elämää vihojen jälkeen
Syyskäräjillä 1779 Suo-Anttilassa oli naiselle potkaistu päähän haava häätilaisuudessa. Oikeus kuitenkin suostui sovintoon.
Kylien karjat kuljeskelivat päivän mittaan pitkiäkin taipaleita polveilevia polkujaan niukan ravinnon perässä, eivätkä paimenet aina pystyneet hajanaisia laumoja valvomaan. Suo-Anttilalaisille kävi huonosti kun suojaamatta jääneet ruiskasket syötiin elokuun alussa 1761 neljännespeninkulman päässä Ihakselan lähimmästä talosta, Kirpusta.
Kolmas pitäjäntie valmistui 1774 valtatien ja Säkkijärven kirkonkylän välille. Se lähti laskeutumaan harjulta Kiurulan kohdalta ja eteni Husulan ja Sokuran kautta Suo-Anttilan itäpuolitse Säkkijärven Mättöön ja siitä edelleen eteläkaakkoon. Reitti on luultavasti ollut pääpiirteissään jo käytössä ratsupolkuna ennen valmistumistaan. Suo-Anttilan ja Ihakselan asukkaat valittivat tien valmistuessa, että he eivät voineet käyttää uutta tietä matkallaan kirkonkylään ja Rantalan käräjäpaikalle, koska siitä olisi tullut heille iso mutka. Heidän oli edelleen kuljettava jalan pitkospuita pitkin Haimilaan. s.244
Hyvää syksyn alkua!
-Toni-
